On niin läski olo. En ole pystynyt kävelemään paljoakaan, koska aina kun lähden lenkille alkaa särkemään lantioon. Aloin melkein keskiviikkona itkemään kun kävelin lääkärille, sattui niin kamalasti. Lääkäri veikkas, että tuskin itse lantioluussa mitään vaan pikemminkin sisäelimissä jotain mikä säteilee kipua lantioon. Täytyy vain mennä tutkituttamaan lisää tätä asiaa... Siihen asti popsin buranaa.
Tiedän että toistan itseäni kun sanon, että masennus on perseestä. Olen vieraantunut entistä enemmän parista mun luokkakaveristani ja sehän ärsyttää... Haluisin oikeasti puhuu niille ja olla normaalisti, mutta pelkään aivan liikaa, että entäs jos ne ei enään haluakkan olla mun kaa? On ne mulle jo muutamaan otteeseen laittanu viestiä ja kysyny, että onko kaikki hyvin, mutta siltikin jännitän ihan hirveästi.Ne ajattelee että mun vaan täytyy antaa olla omissa oloissani.Istuin yksi ilta asuntolan sohvalla ja katselin, kun yksi kaveri teki kaalikeittoa. Jonkin ajan kuluttua toinen näistä mun kavereistani istui samalle sohvalle todella lähelle, mun teki niin mieli nojata sitä vasten ja itkeä, olla niinkuin ennen.
Paniikkikohtauksiakin on jo käyty taas läpi muutamaan otteeseen. Ahdistaa! Ja tunteet heittää edelleen laidasta toiseen...Olen ihan kamala ihminen. Vihaan niin paljon itteäni.Terapian tarpeessa selvästikkin.
En kiellä ettenkö olisi tuntenut oloani hyvin yksinäiseksi koulujen alettua.
Kaverit jätti mut täysin omaan rauhaani ja eivät puhuneet. Ymmärrän kyllä, en minäkään kestäisi itseäni kun mökötän kuin mikäkin tyhmä idiootti. Tunsin oloni kauhean yksinäiseksi...
Eilen juttelin yhdelle kaverille ja pyytelin anteeksi sitä, kun olin niin hiljainen ja täysi angsti paska. Selitin hieman tunnetilojani, kuitenkaan liikoja paljastelematta ja hän vaikutti ymmärtävän, ainakin kovasti toivon että se ymmärsi.
Tiedän kyllä että en ole mikään maailman helpoin ihminen kun olen allapäin, mut en vaan pysty hallitsemaan tunnetilojani yhtään. Ja kun tipahdan, niin tulen ihan ryminällä alas ja kovaa vauhtia.
Masennuksen ote on kirjaimellisesti jättänyt muhun jälkiä. Ja niitä jälkiä tulee joka kerralla vain enemmän ja enemmän. Henkistä kipua on helpompi sietää kun on fyysistä kipua mihin keskittyä.
Uhraan niin paljon ajatuksia laihduttamiseen...
Paljon olen myös ajatellut, kuinka maailma olisikaan parempi paikka ilman minua.
Jatkuvaa tunteiden vuoristorataa. Alkaa jo kyllästyttää, mutta tästä kyydistä ei pääsekkään niin helpolla pois. Enkä taida edes haluta, ainakaan tarpeeksi. Olen heikoilla jäillä.
Sekavaa tekstiä sekavalta olennolta... Tuskin edes olen ihminen.
Hieman jännityksellä odottelen seuraavaa kouluviikkoa.
Vietänköhän sen taas yksinäisyydessä.
