Ihan oikeasti yritin saada itselleni aikaa psykalle.. Jostain syystä puhelin ei saannut yhteyttä, vaikka kenttiä oli kyllä. Tänään uusi yritys. Toivon ihan oikeasti että tänään saan asian hoidettua alta pois. Haluan jotakin apua masennukseen, tää on ihan kamalaa helvettiä!
Puhuin eilen "isosiskon" kanssa. Se pyysi mua tulemaan joku viikonloppu kyläilemään sen luokse. En ole nähny sitä pitkään aikaan ja on ikävä..
Oli hienoa kuulla sen ääni niin pitkän ajan jälkeen.
Kunhan se ei vaan sitten saa mitään vihiä mun laihdutteluista. Vaikkakin oon vielä normaalipainoinen, niin tuskimpa kukaan vielä uskaltaisi arvata mun syömisvammailuista.
Edes äiti ei ole vielä huomannut mitään.. Luojan kiitos. Eikä sen edes tarvitse tietää. Tuskin sitä edes kiinnostaisi. Ei se edes usko mun masennukseen, vaikka oon mun viiltelyistä jäänny jo kiinni. Se sanoo että kaikki johtuu siitä että oon tän ikäinen ja että ne on ne hormonit. Just joo...
Tuntuu siltä että se pistää ihan kaiken hormonien ja iän piikkiin.
Olen yhä lähempänä tavoitettani, kohta voin minäkin lentää.
Miksi niiden ihmisten, jotka on sulle aina ollu tärkeitä, pitää murskata sun itsetuntoa vielä enemmän?
Tällä viikolla en mennyt kouluun, koska kotona on ollut tilanne päällä. En ala kertomaan asiasta ainakaan vielä mitään, ehkä joskus. Mutta se tuli selväksi, että lähden tästä talosta hyvin nopeasti pois. En jaksa sitä miten mua uhkaillaan mun koirani avulla. Se ei ole oikein! En anna kenenkään viedä sitä pois... En enään ikinä.
Mitä mä olen tehnyt? Istuin vain huoneessani...
En ymmärrä, en tajua.
Ahdistaa enemmän ja enemmän.
Muutama kaveri on sanonut auttavansa mua.
järjestelen tavarat, karsin turhat pois, pistän kaiken valmiiksi
ja sitten lähden.
Muutan pois ja aloitan OMAN elämän koirani kanssa.
En tiedä voinko antaa anteeksi sen erään käytöstä. Vielä en ainakaan.
P.S. Uusi lukija, tervetuloa!
Olen myrkkyä...
Miksi mä tuhoan kaiken hyvän ja kauniin ympäriltäni?
Kaikki mihin kosken, muuttuu paskaksi. Eräs hyvin tärkeä ihminen sanoi olevansa niin huolissaan ettei pysty enään edes itkemään... Tuhoutuuko tämäkin ystävyys?
En tiedä kauanko enään kestän tätä. Kaikille olisi varmasti helpompaa, jos vain lähtisin täältä pois. Parempi vain että olen aivan yksin, silloin en pilaisi kenenkään elämää.
Voisin ryömiä jonnekkin luolaan ja jäädä sinne. Siellä viettäisin loppu elämäni, pimeydessä, kaukana muista.
Näinkö helposti sortuu pieni maailmani.
Syytän taas tietenkin itseäni.
Myöhemmin illalla astun asuntolan ovesta sisään, kaveri (hän menee nyt nimellä R) kertoo iloisesti kaikkea, kunnes katsoo tarkemmin minua ja kysyy "onks kaikki hyvin? Onks jotakin sattunut?" Mitään ei ollut tapahtunut, olin vain väsynyt kai... Tunnen kuinka kyyneleet uhkaavat valua, lähden huoneeseeni, kuulen kuinka S huutelee nimeäni. Pääsen huoneeseeni ja alan itkemään hulluna. R koputtaa oveen ja astuu sisään, kysellen yhä, että onko jotakin tapahtunut. En sano mitään. R halaa ja sanoo olevansa hyvin huolissaan musta, sanoi kaipaavansa nauruani.
En tiedä mikä minuun meni... Miksi ihmeessä aloin vaan itkemään... Olen säälittävä... Niin helvetin säälittävä!
Vihaan tätä, mutta en halua enkä osaa lopettaa.
Haluan vain olla täydellinen.
